Olen tehnyt itselleni rutiinin vapaailtoihin, kun aamulla ei ole koulua ja lapset (=koirat) on vihdoin rauhoittuneet ja menneet yöunille (Terry makuuhuoneeseen, Senna tuohon nojatuoliin). Rutiiniin  kuuluu  Mahjongin pelaaminen ja  Iskelmäprinssin katsominen.
Ollennaisena osana myös elämän ja tulevan pohdiskelu. Terryn kodinetsintä jatkuu ja ajatukset siitä ristiriitaiset... koko ajan velloo huono omatunto siitä kun joudun luopumaan siitä 'ilman painavaa syytä', niin kuin joku voisi sanoa, mutta toisaalta ainoa asia millä jaksan eteenpäin on ajatus siitä, ettei tämä ole pysyvää.
Meillä on otettu taas rankasti takapakkia, muutamana päivänä ollut taas kunnon yhteenottoja ja Terry on taas alkanut ulvomaan kun jää yksin.
Olen yrittänyt nyt ulkoiluttaa noita yhdessä, koska se sen yhden kerran meni niin hienosti, mutta nyt on taas tultu itku kurkussa kotiin kun käsissä ei kierrä enää veri. Molemmat menevät yksinään lähes hienosti, mutta esimerkiksi Senna yrittää koko ajan ärsyttää Terryä hihnassa ja Terry taas pakoilla Sennaa.
Sennasta on alkanut huomata ettei se saa juosta tarpeeksi. Kun Terry saattaa päivällä laittaa nukkumaan, Senna kuljeskelee huokaillen ympäri asuntoa etsien värkättävää. Se niin kaipaisi kunnon leikkikaveria...
Tänään käytin sen tunnin lenkillä metsässä, sen jälkeen kun kävin vielä kaupassa ja Terryn kanssa hiukan pidemmällä kävelyllä, olin niin puhki kotiintultua ettei ruokaa meinannut jaksaa laittaa.
Tämä olisi ehkä hiukan helpompaa jos en olisi täysin yksin näiden kahden kanssa...

Sain harjoittelupaikan ensi kesäksi Utajärveltä. Paikka on upouusi pihattonavetta, jossa on lypsyrobotti. Tilalta on vajaa 50km meidän kesämökille, joten eipä tarvi miettiä mitä sitten tekee jos vapaapäiviä tulee. Sanoivat että koirankin saa ottaa mukaan.
Hassua miten kaikki menee eteenpäin niin lujaa vauhtia, mutta silti tuntuu että elämä junnaa paikoillaan.